Mannerheim-ristit, huutokauppakamaa?
Tämän päivän Hesarista kävi silmiini artikkeli Hagelstamin huutokaupassa myydystä Mannerheim -rististä. Kauppahinnaksi oli muodostunut 46,000 euroa. Kyseessä oli luumäkeläiselle ylikersantti Arvo Veikkaselle 2.10.1944 luovutettu Vapaudenristin ritarikunnan toisen luokan Mannerheim-risti.
Veikkanen ansaitsi Mannerheim-ristinsä suurelta osin Sammatuksen taistelussa 23.6.1944 ja Manssilan taisteluissa 1.7.1944, joissa hän tuhosi 3 panssarivaunua ”nuijalla”, Saksasta juuri käyttöön saadulla panssanyrkillä.
Mitaleita myönnettiin suomalaisille sotilaille ainoastaan 189 kappaletta, ja muille Suomen puolustusvoimissa taistelleille sotilaille 2 kappaletta. Aikanaan ne olivat hyvin arvostettuja ja näyttävät olevan sitä vielä nytkin.
Vapaudenristin ensimmäisen luokan mitaleita myönnettiin vain kaksi kappaletta, Mannerheimille itselleen ja toinen hänen yleisesikuntansa päällikölle, jalkaväenkenraali Axel Erik Heinrichsille. Ne tuskin koskaan tulevat myyntiin, vaikka hinnan voisi kuvitella kohoavan pilviin.
On jotenkin ristiriitaisen tuntuista lukea Vapaudenristin Mannerheim-ristejä kaupattavan huutokaupoissa. Olisiko joku kunniallisempi tapa korjata talteen mitalit, jotka jostain syystä eivät kierrä suvussa sukukalleuksina?
Oliko esimerkiksi kuntien käytettävä ”etuostooikeuttaan” ja ostettava myyntiin tulevat Mannerheim-ristit kuntalaisten omaisuudeksi?
Ei todellakaan ole kovin miellyttävää kuulla moisesta arvokkaan kunniamerkin jonkinlaisesta alennustilasta.
Eikö tosiaan tämän merkin omistajan, ja muiden vastaavien kunniamerkkien saajien suvusta löydy arvostusta niin paljon, että säilyttäisivät arvokkaan muiston jälkipolville? Tosin saattaahan kyseinen Mannerheim-risti löytää huutokaupattunakin arvoisensa ”kodin”.
Hinta oli kyseisessä tapauksessa korkea, joten kaippa se houkuttelee myyntiin.
Niin kuin Veikko toteat, kyllä kuntien, järjestöjen, yhteisöjen tai museoiden pitäisi tällaisessa tapauksessa merkit lunastaa. Antaa näille etuosto-oikeus.
Ilmoita asiaton viesti
Olen ikäni arvostanut Mannerheim-ristin ritareita, tuntenut henkilökohtaisestikin muutaman. Olen ollut mukana hankkimassa heidän hautakiveensä kiinnitettäviä valukopiota rististä. Niittenkin kiinnittäminen muistokiveen on toteutettu juhlallisesti ja kunnioittavasti. On sääli todeta, että jotkut laittavat rahan kaiken muun edelle.
Ehkä sillekin on olemassa hyväksyttävä syynsä.
Ilmoita asiaton viesti
Niin muuttuu maailma. Kyllähän se menneinä vuosina viritti aina erityisen tunnelman kun nuo miehet saapuivat kättelyvuoroon Itsenäisyyspäivän juhlassa. Hiljaiseksi veti.
Ilmoita asiaton viesti
Tällä hetkellä elossa yksi ainoa!
Ilmoita asiaton viesti
”Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimien sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.”
Välirauhan aikana, joulukuun 16.päivänä 1940 annettu asetus.
Tämän asetuksen sanamuodon perusteella voitiin Mannerheim-risti myöntää myös kahdelle Neuvostoliiton kansalaiselle. Kyseessä olivat ylikersantit Antti Vorho ja Mikko Pöllä, jotka olivat ennen jatkosotaa Suomeen Neuvostoliitosta loikanneita inkeriläisiä. Pöllä sai vasta sodan jälkeen Suomen kansalaisuuden ja Vorho ei koskaan, hän muutti Ruotsiin.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä tarkennus, kiitoksia.
Ilmoita asiaton viesti
Talvisodankin käynyt isäni kritisoi kovasti Mannerheimristin saantiprosessia. Hänen mukaansa esimiehet muokkasivat aivan liikaa omien mieltymyksiensä mukaan suosituksiaan ristin saajiksi.
Hän oli sitä mieltä, että hänen joukkueenjohtajansa olisi sen ilman muuta ansainnut, mutta esimiehensä eivät sitä jostaisn syystä ehdottaneet. Ehkä olisivat halunneet sen itse.
Ilmoita asiaton viesti
Kun Suomen armeija käsitti suurimmillaan kesällä 1944 500 000 miestä, kyllä siinä joukossa varmasti oli kymmeniä tuhansia, jotka Mannerheim-ristin hyvin olisivat ansainneet; alimmasta ylimpään arvoluokkaan.
Kaikkia ei voinut palkita, vaikka olisivat tehneet minkälaisia urotekoja. Ja tekivätkin! Johonkin oli raja vedettävä. Kritikointi siitä, että se ja se olisi Mannerheim-ristin ansainnut toista paremmin on täten turhaa.
Totta kai ristin saantiin vaikutti suuresti esimiehen näkemys perusteista.
Ilmoita asiaton viesti
Näin varmasti asia oli. Tilasin juuri taannoin isäni kantakortin. Hän oli sotansa sotinut ”sanitäärinä”, lääkintämiehenä aivan pahimmissa paikoissa.
En tiedä kenenkään lääkintämiehen saaneen Mannerheim-ristiä, vaikka varmaan pelastivat tuhansien suomalaisten sotilaitten hengen raahaamalla heitä pois tulilinjoilta.
Ilmoita asiaton viesti
Minäkin tilasin Kansallisarkistosta isäni kantakortin jäljennökset. Niissä on paljon asiaa. Ostin myös joukko-osastojen, joissa isäni palveli, historiikit, ja olen niiden perusteella komppanian tarkkuudella seurannut hänen sotatiensä. Mielenkiintoista historiaa!
Totean vielä, että Mannerheim-ristiä ehdottaneiden esimiesten näkemykset saattoivat olla hyvin subjektiivisia, mutta en usko, että yhdenkään ristin saaneen kohdalla voidaan puhua ansaitsemattomuudesta.
Lääkintämiehet olivat kovia miehiä. Olen ymmärtänyt, että näinä palveli monia aseestakieltäytyneitä. Ilman asetta sitten sodan ”taistelivat”, ja kunnioitettavasti.
En ymmärrä miksi Mannerheim-risti annettiin joillekin kahdesti. Kyllä yksi kerta olisi hyvin riittänyt. Jos sankaritekoja tuli useampia, olisi ne tapahtumat voinut liittää aiemmin saadun kunnianosoituksen lisäperusteeksi.
Ilmoita asiaton viesti
Isäni ei ollut aseistakieltäytyjä. Oli varusmiehenä saanut lääkintämieskoulutuksen.
Ilmoita asiaton viesti
En toki isääsi tarkoittanutkaan. Enkä lääkintämiehiä yleisesti.
Otin asian esille huomautuksena nykyisille aseistakieltäytyjille, että maataan voi palvella sotakentälläkin ilman asetta, ja sankarillisesti.
Ilmoita asiaton viesti
En ymmärrä millään lailla Mannerheimristin myymistä huutokaupassa.
Ilmoita asiaton viesti
Syynä on varmasti pelkkä raha.
Ehkä myös sukuun on sattunut joku pasifisti, mikä ei voi sietää edellispolvien töitä.
Ilmoita asiaton viesti